 |
||
 |
        ANATOMIAA
Perustietoja:
Pituus: noin 28 cm, josta häntää suurin osa (noin 15 cm) Paino: urokset painavat tavallisesti n. 140 ja naaraat n. 110 grammaa
Sydämen syke: 200-300
lyöntiä minuutissa
Suu Sokerioravilla on terävät ylä- ja alaetuhampaat (yht. 4 kpl), joilla ne järsivät puunkuoreen reikiä päästäkseen käsiksi kuoren alla virtaavaan makeaan mahlaan. Ne eivät kuitenkaan ole jyrsijöitä, eivätkä niiden hampaat kasva. Niinpä ne syövätkin pääosin imemällä, nuolemalla sekä kaivamalla hedelmistä pehmeät osat. Yhteensä hampaita on 40, ja suurin osa niistä on melko pieniä ja tylppiä. Kieli on todella pitkä, hieman karhea ja voimakas. Sitä käytetään mahlan nuolemiseen sekä pehmeän ruuan hienontamiseen ja hedelmien mehun erotteluun suussa. Sokerioravat pitävät kaikesta makeasta, mutta ovat kuitenkin sekasyöjiä, joiden ruokavalio koostuu erilaisista hyönteisistä, hedelmistä, mahlasta, nektarista ja pienistä eläimistä kuten linnunpoikasista ja jyrsijöistä
Silmät Sokerioravien silmät ovat suuret ja ulkonevat, mikä luo eläimille laajan näkökentän. Lisäksi ne ovat erikoistuneet pimeässä näkemiseen. Sokrujen silmät näyttävät kokomustilta (lukuunottamatta albiinoita, joiden silmät ovat luonnollisesti punaiset), mutta eivät sitä tosiasiassa ole. Vain silmien pupillit ovat mustat, ja niiden ympärillä on hyvin tumman ruskeat renkaat. Sokerioravien uskotaan näkevän väreistä vain punaisen – muu maailma näyttäytyy oraville mustavalkoisena. Toisaalta muille pussieläimille tehtyjen tutkimusten perusteella myös kaikkien värien näkeminen jossain määrin saattaa olla mahdollista.
Pää
Pää on melko kulmikas, ovaalin muotoinen ja muistuttaa hieman lepakon tai kissan päätä. Kuonon pituus vaihtelee. Pää on pääväriltään harmaa, mutta nenästä aina selkään asti ulottuu tummia juovia ja leuan alus on kerman vaalea. Lisäksi urosten otsalla on kalju alue - merkkailuun käytettävä hajurauhanen, joka kehittyy uroksen saavuttaessa sukukypsyyden. Sokerioravien tarkat korvat ovat karvattomat ja kääntyvät äänien suuntaan kuin kissan korvat
Turkki Turkki on samettisen pehmeää ja muistuttaa hieman chinchillan turkkia. Sen niputtuminen oravan asennosta riippuen pieniksi ”kimpuiksi” (rasvoittumisen vuoksi, kts. kuva) on normaalia. Karva on pääosin harmaata väriltään, mutta vatsa on kermanvaalea, hännänpää musta ja nenästä selkään asti ulottuu musta raita. Yhdysvalloissa on standardi-harmaan rinnalle kehitelty myös muita värimuunnoksia, kuten shamppanja, platina, albiino, kaneli ja tummasilmäinen valkoinen, joista harvinaisimmat maksavat jopa 2000 dollaria.
Liitopoimu Sokeri- (eli pussiliito-oravat) liikkuvat hyppimällä ja liitämällä liitopoimunsa avulla puusta toiseen (jopa 45-100 m) ja ohjaavat liitoa käyttämällä häntäänsä peräsimenään.Liitopoimu ulottuu oravan ranteista nilkkoihin, ja kun se ei ole levitettynä auki, se muistuttaa vain ylimääräistä poimuista iholisäkettä eläimen kyljillä.
Raajat Sokerioravien eturaajat, eli ”kädet” ovat melko suuret ja ihmismäiset pienine sormineen (4 kpl) , peukaloineen ja yksilöllisine sormenjälkineen. Niitä käytetään etenkin kiipeilyyn, turkin sukimiseen ja syömiseen (apinoiden tapaan). Takajaloissa on isot vahvat varpaat ja kynnetön peukalovarvas, jotka auttavat eläintä kiipeilemään puissa. Kussakin varpaassa ja sormessa on lisäksi pienet tyynymäiset "pehmusteet", jotka helpottavat otteen pitämistä. Kaksi ensimmäistä varvasta näyttävät yhdeltä kahtia haljenneelta varpaalta ja niitä käytetään ahkerasti ”sukimiskampana”.
Häntä Sokerioravien häntä on pitkä ja pörröinen, ja sitä käytetään pääasiassa tasapainotteluun sekä liidon ohjaukseen mutta joskus myös pesänrakennusmateriaalien kanniskeluun. Lisäksi poikaset pitävät häntänsä avulla tiukan otteen emonsa hännästä tai jalasta, jotteivät putoaisi tämän kyydistä. Häntä ei siis ole järin vahva, eikä riitä kannattelemaan oravan painoa. Tämän vuoksi sokruja ei koskaan saakaan nostaa hännästä! Häntä on pääväriltään harmaa, mutta sen kärki on musta – joskus jopa valkoinenkin. Hännänpäätään käärmemäisesti heiluttamalla sokrujen uskotaan luonnossa pyrkivän hämäämään vihollisiaan tai houkuttelemaan saalista.
Hajurauhaset Kukin sokerioravalauma puolustaa tiettyä määrää eukalyptuspuita reviirinään, ja aikuiset urokset merkitsevät sitä syljellään, virtsallaan, ulosteillaan ja hajurauhasillaan. Merkkailuhaju on yleensä mieto, kunhan eläin vain elää puhtaassa ympäristössä, on terve ja sen ruokavalio on kunnossa. Uroksilla on hajurauhaset rinnassaan, niskassaan ja otsassaan, ja otsan hajurauhasta ympäröi kalju alue (ilmestyy uroksen saavuttaessa sukukypsyyden n. 4-12 kk iässä), josta sukupuoli onkin helppo erottaa. Kaljun koko vaihtelee uroksesta riippuen. Hajurauhasia on myös peräaukon yhteydessä, naaraan pussissa, käpälien pinnalla, suupielissä sekä ulkokorvan sisäpinnalla. Niitä käytetään hieromalla omaa ominaishajua merkattaviin kohteisiin tai laumatovereihin. Jos uroksen hajurauhanen on ärtynyt tai punoittava, käynti eläinlääkärilä voi olla tarpeen. Joskus kaljussa voi näkyä tummaa rasvaista kertymää, jonka voi varovasti poistaa lämpimään veteen kastetulla vanupuikolla tai kankaalla. Jos uros kastroidaan, kalju häviää. Hajurauhanen rinnassa Hajurauhanen uroksen otsassa
Sukuelimet ja lisääntyminen
Sekä uroksilla että naarailla on kloaakkiaukko, eli kanava, jonka kautta ne ne virtsaavat, ulostavat , parittelevat ja synnyttävät. Urokset tunnistaa kuitenkin niiden vatsan alaosassa pumpulipallomaisen pussin sisällä sijaitsevista kiveksistä, päälaella sijaitsevasta hajurauhasesta (näkyy kaljuna kohtana sukukypsyyden saavuttaneilla uroksilla) sekä melko pitkästä, kaksihaaraisesta peniksestä, jota ne voivat joskus pitää esillä ollessaan innostuneita, pelästyneitä tai hormonaalisesti aktiivisia. Ne voivat kosketella elintään myös hampaillaan tai suullaan, mikä on täysin normaalia käytöstä. Jos penis ei vetäydy normaalisti sisään tai sokru sihisee/kiroilee paljon virtsatessaan, saattaa se kärsiä jostakin sairaudesta tai infektiosta, joka vaatii eläinlääkärin hoitoa. Ulkona roikkuva penis tulisi pitää kosteana eläinlääkärikäyntiin saakka. Naarailla on puolestaan kengurujen ja muiden pussieläinten tapaan keskellä vatsaansa n. 1,5 cm leveä pussi, jossa hyvin varhaisessa kehitysvaiheessa syntyneet poikaset kasvavat. Naaraan pussin tulisi olla terveen vaaleanpunainen väriltään – ei punoittava, märkä tai turvonnut. Lisäksi naarailla on urosten tapaan kaksiosaiset sukupuolielimet: pussieläinten kohtu on kahtia jakautunut, ja kummallakin puolella on oma emättimensä. Tämän vuoksi uroksen peniskin on päästään kaksihaarainen. Synnytystä varten on olemassa kolmas kanava. Naaraat saavuttavat sukukypsyyden tavallisesti puolesta puoleentoista vuoden (urokset 4-12 kk) ikäisinä ja säilyttävät sen aina 5-8-vuotiaiksi asti, joskin hyvin nuoret emot saattavat hylätä poikasensa herkästi ja hyvin vanhojen eläinten tiineydessä voi ilmetä ongelmia. Luonnossa naaraiden kiima kestää heinäkuusta (keskitalvi) aina paritteluun tai vuodenajan (ts. lämpötilan ja valon määrän) vaihtumiseen (joulukuu) asti. Vankeudessa kiima-ajat voivat kuitenkin olla hyvin erilaisia. Poikasia syntyy tavallisesti kerrallaan 1-2, mutta periaatteessa jopa neljän poikasen poikueet ovat mahdollisia, sillä emon pussissa on neljä nisää. Sokerioravanaaraan tiineys kestää vain 15-17 päivää, jonka jälkeen naaras yleensä aikaisin aamulla tai päivällä synnyttää pari hyvin alikehittynyttä, sokeaa ja vain hieman keitettyä riisinjyvää suurempaa poikasta . Tämän jälkeen emo nuolee niille vatsakarvoihinsa kostean ”polun”, jota pitkin poikaset ryömivät vahvojen eturaajojensa avulla emon pussiin tarttumatta kiinni tämän turkkiin. Poikaset elävät ja kehittyvät pussissa emon nisää imien n. 60-70 päivää, jonka jälkeen ne vähitellen alkavat tutustua ulkomaailmaan tulemalla pussista ulos. Tässä vaiheessa niiden silmätkään eivät yleensä ole vielä avautuneet, ja ne käyvät vielä aina välillä imemässä emon maitoa pussista. Poikaset oppivat kaikki elämässään tarvittavat taidot vanhemmiltaan, eikä niitä tulisi vieroittaa emostaan ennen kuin ne ovat olleet ulkona pussista n. 8-10 viikkoa. Luonnossa ne usein pysyvät emonsa luona tätäkin pidempään. Naarasta ei tulisi rasittaa jatkuvilla raskauksilla, minkä vuoksi onkin viisainta pitää vain saman sukupuolen edustajia jatkuvasti yhteydessä. Jos kuitenkin omistaa sokerioravapariskunnan, eikä halua teettää niille poikasia, uros voidaan joskus asiantuntevan eläinlääkärin toimesta kastroida. Leikkaus voidaan toteuttaa poistamalla koko kivekset sisältävän ”pumpulipallon” tai vain kivekset sen sisältä, jolloin jäljelle jää tyhjä pussi. Kipulääkitys on myös leikkauksen jälkeen suotavaa.
Kastrointi
miedontaa usein uroksen erittämää ominaishajua ja mahdollistaa eri
sukupuolien jatkuvan asumisen samassa häkissä. Uroksen hormonimäärät
laskevat kuitenkin vasta jokusten viikkojen tai kuukausien kuluessa ja se
voi siittää poikasia vielä hetken aikaa leikkauksen jälkeenkin, minkä
vuoksi eristäminen naaraista on joksikin aikaa tarpeen. Naarasta ei
yleensä suositella steriloitavaksi, sillä toimenpide on melko hankala ja
riskialtis näin pienelle eläimelle.
Takaisin Sokerioravista-sivulle
© Juulia Virtanen 2008
|
|
 |
||
